Tänään oli ehkä kevään kaunein päivä. Meren jää oli henkeä salpaavan kaunis. Ystäviä. Hauska kävelyretki. Päätämme piipahtaa rannan kahvilaan nauttimaan hyvin ansaitun välipalan. Pihan nuotion savunhaju houkuttelee jo kaukaa. Fiilistelen hetken Lapin kaipuutani. Ja tämä kaikki päättyy taas tähän. Saan ylihintaisen reissumiehen, joka on pilattu jälleen kerran kissanrasvan paskalla. Ja se lämmin mehu. Jotain oksettavaa aspartaanilitkua. Ei sitä voi juoda kuumana, jossei kylmänäkään. On turha mainita että kahden euron makkara on luonnollisesti halvinta mahdollista grillituotetta. Iloiset keittiön tytöt mättävät pakastepullia uuniin. Ja siinä me kaikki kiltisti jonotamme ostamaan tuota bulkkia. Eikä kukaan sano mitään. Ajattelin, että tästä lähtien minä sanon.
En ole koskaan syönyt margariinia. En ikinä. Ennen kaavin margariinin pois leivästäni häpeillen ja salaa. Nykyään en peittele inhoani. Kissanrasva saa suurieleisesti kyytiä ja jää keoksi lautaselle. Seuraava askel voisi olla vaikka viirit. Sellaiset pienet liput joissa lukee: Oikeaa Voita kiitos. Ettei kukaan vaan luule että olisin laihdutuskuurilla. Ehkä alan todella valmistamaan niitä ja tökkimään niihin margariinikekoihini.
En ole koskaan syönyt margariinia. En ikinä. Ennen kaavin margariinin pois leivästäni häpeillen ja salaa. Nykyään en peittele inhoani. Kissanrasva saa suurieleisesti kyytiä ja jää keoksi lautaselle. Seuraava askel voisi olla vaikka viirit. Sellaiset pienet liput joissa lukee: Oikeaa Voita kiitos. Ettei kukaan vaan luule että olisin laihdutuskuurilla. Ehkä alan todella valmistamaan niitä ja tökkimään niihin margariinikekoihini.
